Viikko Facebook-lakkoa takana. Jo päätöstä seuraavana päivänä luin keskittyneesti pitkiä taustoitettuja artikkeleita laadukkaina ja vastuullisina pitämistäni julkaisuista. Fb:n ja etenkin sen eräiden ilmeisen seonneiden kavereiden hektisen hermoja rassaavan feedin ärsytys on muisto vain. Oikea elämä on astunut tilalle. Aivopesun aika on ohi ja auvoinen elämä alkanut.

Oikeasti mistään sellaisesta ei ole kyse. Saanpahan vain omahyväistä tyydytystä kun tahdonvoimallani luon olosuhteet uusiksi. Näennäisesti ehkä mutta sitä en halua nähdä. Pystyn hallitsemaan elämääni. Siltä se näyttää. Mutta ei elämää oikeasti voi hallita. Jos joku ihminen ja hänen asiansa minua ärsyttää ei syy ole Facebookin tai sen ihmisen. Ärsyyntyminen on minussa itsessäni. 

Toki oikeakin muutos on mahdollinen. Itseasiassa ainoa pysyvä olotila on muutos. Mutta se ei tapahdu minun päätökselläni eikä ole minun hallittavissani. Sellainen on kokemukseni. Armoton totuus joka on äärimmäisen hellä. Oikea elämä on paradokseja täynnä. Oma halu muutokseen tarvitaan. Ja suunta. Loppu on korkeemman kärees.

Junakirja kehottaa että ei pitäisi takertua asioihin ja ihmisiin. Samaa se toistaa mitä muutkin junakirjani. Irrottamaan kehottavat. Tahdonvoiman väärinkäytöstä varoittavat. Elämä on otettava vastaan sellaisena kuin se annetaan.

Facebook-lakko on suunniteltu kestäväksi helmikuun loppuun. Toinen meneillään oleva kilvoittelun aiheeni on painon pudotus. Parin päivän flunssakuumeessa jo 1,5kg lähtikin. Siitä on hyvä jatkaa. Keittiön pöydällä on rasia ja sen kannessa teksti: Busch Zimt-Apfel Meninques. Sinne. Outoa höttöä mutta mukavan makeaa. Ja suklaapohja niissä on. Ulkomaantuliaisissa. Junakirja kehottaa ettei pitäisi ottaa itseään niin kirotun vakavasti. Sen kunniaksi.